Uudenkaupungin Korihait

11. Marraskuuta 2008

Miten se kaikki alkoikaan?

Koripallo ja Uusikaupunki. Se on ollut yhdessä autojen kanssa Uudenkaupungin tunnetuin vientivaltti vuosien saatossa. Harvempi kuitenkin tietää sitä, että Rauma-Repolan Uudenkaupungin telakalla oli vähintään yhtä suuri merkitys siihen, että koripallo nousi Uudessakaupungissa sen saavuttamiin mittasuhteisiin. Mutta näin kohta tuhannen ottelun mittainen tarina alkoi....

Vuonna 1974 Heikki Walan juttusille saapui joukko koripallosta innostuneita nuoria miehiä. Vuorion Leksan ja Rakkolaisen Ekin johdolla pojat kyselivät joskos Janhuan kasarmilla nuorena luutnanttina työskentelevä Heikki Wala ryhtyisi heidän koripallovalmentajaksi. Seuraa ei kuitenkaan ollut ja Walan mielestä oman seuran perustaminen olisi ollut liian suuri operaatio.

Luutnantti Wala oli tutustunut koripalloon synnyinsijoillaan Pieksamäellä. Pikajuoksuun erikoistunut Wala oli käyttänyt lajia talvella oheisharjoitteluna ja olipa Hessu yhdessä luokkatovereidensa kanssa pelannut Pieksamäellä jopa Suomisarjassa. Myöhemmin tuo joukkue, tosin ilman Hessua, oli aina mestaruussarjakarsinnoissa, joten mistään turhasta joukkueesta ei ollut kyse.

Uudessakaupungissa ei siis ollut koripalloseuraa, mutta Juhani Valo, tuo koripallo-otteluiden samettiääni, oli Uudenkaupungin Urheilijoiden johtokunnassa ja Wala tunsi puolestaan miehen entuudestaan. Tätä kautta Wala sai mahdollisuuden marssia seuran johtokuntaan esittelemään ajatusta koripallon ottamisesta seuran toimintaa. Johtokunta näytti vihreää valoa ajatukselle asettaen ehdoksi oman junioritoiminnan käynnistämisen.

Syksyllä 1974 Uudenkaupungin Sanomissa oli ilmoitus koripalloharjoitusten käynnistymisestä ammattikoulun salissa. Kaikkien suureksi hämmästykseksi paikalle saapui 54 poikaa.

"Ensimmäisenä talvena juniorit eivät osallistuneet liiton sarjatoimintaan, vaan pelasivat kuuden joukkueen voimin kaupungin omaa sarjaa", muistelee Heikki Wala, joka valmensi kaikkia kuutta joukkuetta.

Samalla Uudenkaupungin Urheilijoiden miesten joukkue pelasi liiton alimpia sarjatasoja. Keväällä 1975 Heikki Wala oli jo lähdössä Uudestakaupungista pois. Kadettikoulussa kutsui haastavammat tehtävät nuorta kouluttajaa, mutta Uudenkaupungin Urheilijat oli päättänyt pitää kiinni innokkaasta koripallomiehestä keinolla millä hyvänsä.

"Seuran puheenjohtaja Tuomo Raanto kysyi kevättalvella 1975 minulta, että jos löytyisi joku hyvä työpaikka, niin kai minä jäisin tänne. Ajattelin, että eihän täältä mitään löydy, joten annoin sanani jäämisestä Tuomolle", jatkaa Wala.

"No ei mennyt aikaakaan, kun minua vietiin Rauma-Repolan Uudenkaupungin tehtaalle toimitusjohtaja Pentti Helpiön puheille. Minulle oli tarjolla henkilöstöpäällikön tehtävät ja kun luvattu oli niin luvattu oli. Sotilasura vaihtui siistiin toimistötyöhön telakalla", kertoo Wala.

Samoihin aikoihin oli huutava työvoimapula eikä Uusikaupunki ollut valtakunnallisesti mitenkään tunnettu. Muutoksen tähän halusivat kaupungin suurimmat työllistäjät eli autotehdas ja telakka. Johtajat laskivat, että tunnettu ja menestyvä urheilujoukkue toisi kiinnostusta kaupunkia kohtaan ja sitä kautta työvoimaa olisi helpompi saada paikkakunnalle.

"Saab Valmetilta Lauri Ryttyläinen ja Rauma-Repolalata Pentti Pihlakoski totesivat minulle vuoden 1975 aikana, että tehtäväni on huolehtia siitä, että koripallo ja Uusikaupunki tulevat Suomessa tunnetuiksi seuraavina vuosina", muistelee Wala huippukoripallon synnyinhisoriaa.

Vuonna 1976 espoolainen Playboys voitti Suomen mestaruuden, mutta hajosi välittömästi mestaruuden jälkeen. Maajoukkuemiehet Paavo Koskivaara ja Heikki Tiainen tulivat Uuteenkaupunkiin autotehtaan tarjoamien työpaikkojen perässä. Samaan aikaan Uudenkaupungin Urheilijat sai turkulaiselta TVOP:lta seurafuusion myötä sarjapaikan maakuntasarjasta ja nousukiito oli alkanut.

Koskivaaran ja Tiasen lisäksi UU:n pelaajistoon tulivat TuTosta Klaus Kurppa, Laitilasta Veikko Kuisma ja seuran omista junioreista Juha Salaterä. Nousu Suomisarjaan tapahtui heittämällä.

Seuraavana keväänä UU hankki ensimmäisen amerikkalaispelaajansa, Herbert Wrightin. Nousu 1. divisioonaan tuli helposti. Ensimmäinen divarikausi käynnistyi Kalannin Urheilutalolla syksyllä 1978. Juha Blomsterin ja Tapio Kerpon vahvistama UU hyytyi SM-sarjan kalkkiviivoilla Herbert Wrightin loukkaannuttua karsinnan ensimmäisessä osa-ottelussa. Suomalaisvoimin pelannut UU hävisi KTP:lle Larry Poundsin viimeisen sekunnin korilla.

Seuraavana vuotena Uuteenkaupunkiin tuli maajoukkueen vakiokalustoon kuulunut Jouko Heikkinen sekä Eero Kerppo. Amerikkalaispelaajaksi valikoitui Tony Rufus, joka vaihtui joulutauolla Los Angeles Lakersista nilkkavamman vuoksi hyllytettyyn Raymond Whiteen. Tie mestaruussarjaan katkesi jälleen viime sekunneilla Kotkassa. Tällä kertaa Peli-Karhut vei ratkaisevassa ottelussa pisteen voiton.

Kolmantena kautena divarissa UU ei jättänyt mitään enää sattuman varaan. Heikki Walan onnistui houkuttelemaan Jouko Heikkisen seuraksi myös toisen maajoukkuemiehen, Tapio Stenin. Kun joukkue oli muuten pysynyt kasassa, ei joukkueen voittokulkua pysäyttänyt enää mikään. UU pelasi kauden aikana 43 ottelua häviten vain kaksi: Suomen cupin välierässä ToPolle Helsingissä sekä sarjan toisella kierroksella Äänekosken Huimalle vieraskentällä.

Divarin finaalissa vastaan asettui Huima. Ensimmäinen ottelu tuliterässä Pohitullissa 1.500 katsojan edessä päättyi UU:n 119-114 voittoon. Toinen ottelu Äänekoskella päättyi UU:n 115-91 voittoon niin ikään 1.500 katsojan edessä ja näin UU oli noussut SM-sarjaan otteluvoitoin 2-0.

Kaikkien aikojen ensimminen liigatason pelin UU pelasi 17.10.1981 Kotkassa. Silloin kotijoukkue KTP oli parempi koripistein 108-105. Ottelun pistehai oli Raymond White 41 pisteellä. Ensimmäinen voitto liigassa UU:lle napsahti seuraavana päivänä, 18.10.1981. Kotiottelussa kukistui Tampereen Pyrintö pistein 108-94.

1980-LUKU: Menestyksen vuosikymmen

Ensimmäisen vuosikymmenen aikakana UU pelasi nopeasti itsensä Suomalaisen koripalloilun menestyjiin. Ensimmäistä kertaa pudotuspeleihin UU selvisi 1985 ja tuloksena oli heti pronssiset mitalit. Puolivälierissä Tampereen Pyrintö kaatui otteluvoitoin 2-0, mutta välierissä KTP oli parempi voitoin 3-1. Pronssia UU nappasi ToPon edestä voittamalla molemmat ottelut.

Historian toinen mitali tuli kaksi vuotta myöhemmin ja nytkin tuloksena oli pronssiset mitalit ToPon jäädessä nuolemaan näppejään. Suomen cupissa mestaruus tuli vuonna 1986, kun finaalissa kukistui KTP. Samat joukkueet kohtasivat myös vuosien 1987 ja 1988 cupin finaaleissa. Vuoden 1987 finaalin jälkimainingeissa Greg Cook löi Pertti Marttilaa nyrkillä poskeen pukuhuoneessa ja seurauksena oli kolmen kuukauden pelikielto. Seuraavana syksynä UU kuittasi edellisyksyn tappion voittamalla cupin mestaruuden KTP:n edestä Kotkan Karhuvuoressa.

Kasarihittien soidessa UU kiersi ahkeraan myös Eurooppaa. Syksyllä 1985 vastaan asettui Korac cupin ottelussa DTV Charlottenburg, nykyinen Alba Berlin. Saksalaiset olivat otteluparissa niukasti parempia, mutta samojen joukkueiden kohdatessa samaisessa cupissa seuraavana syksynä, oli UU puolestaan etevämpi.

Vuoden 1986 cupin mestaruuden ansiosta UU sai paikan kauden 1987/88 Euroopan kakkoskilpailuun, Cup voittajien cupiin. Vastaan asettui ranskalainen suurseura CSP Limoges, joka jyräsi UU:n maanrakoon. Seuraavana keväänä ranskalaiset juhlivat koko cupin voittoa kivikovan jenkkinsä Doug Collinsin ja Ranskan maajoukkuetähden Richard Dacouryn johdolla.

1990-LUKU: Finaalien vuosikymmen

Uudenkaupungin koripallohistorian kirkkaimmat mitalit löytyvät 1990-luvulta. Laman jo kolkuttaessa ovelle, juhlittiin Uudessakaupungissa ensimmäistä ja toistaiseksi ainoaa koripallon liigamestaruutta. Pohitullin käsittämättömässä kuumuudessa ja tunnelmassa UU voitti huhtikuun 10. päivänä 1990 KTP:n jatkoajan jälkeen pistein 108-102. Pohitullin yleisömäärää ratkaisufinaalissa ei kukaan pysty varmuudella kertomaan, mutta paljon sitä yleisöä joka tapauksessa oli.

Itse saavuin ottelupaikalle kaksi tuntia ennen matsin alkua ja jo silloin vapaan istumapaikan löytäminen hallista oli vaikeaa. Arviot yleisömäärästä Pohitullissa kyseisenä iltana vaihtelevat 2200 ja 2500 välillä. Jatkoajalle venynyt ottelu siirsi Yleisradion illan pääuutislähestystä melkein vartin oli temppu, jota ei yksikään urheilutapahtuma ole ennen eikä jälkeen onnistunut tekemään. Sinä iltana tuntui kuin koko Suomi olisi yhdessä Uudenkaupungin kanssa jännittänyt koriksen liigamestaruutta.

Ottelun jälkeen keskustan kadut ja ravintolat olivat tupaten täynnä juhlivia ihmisiä. Autot kiersivät toria UU:n liput liehuen ja torvien soidessa. Koko keskusta oli yhtä sekasortoa ja tungosta eikä kaupunki hiljentynyt seuraavanakaan päivänä, jolloin torilla oli iso kansanjuhla ja seuran toimistolla kakkukahvit.

Viisi vuotta myöhemmin samainen temppu oli uusiutua. Uudenkaupungin Urheilijoiden konkurssin raunioilta noussut Korihait pelasi Gordon Herbetin johdolla hurmiossa koko kauden ja selvisi kaikkien hämmästykseksi finaaleihin. Välierissä kaatui liigan suursuosikki ToPo puhtaasti 3-0 ja kokemattoman Kouvojen piti olla enää jälkiruoka.

Ensimmäinen finaali Kouvolassa päättyi Korihaiden 100-07 voittoon ja toinen finaali pääsiäisviikon tiistaina Pohitullissa oli kihelmöivä jännitysnäytelmä. Tupaten täyteen ahdettu Pohitulli piiskasi Korihaita, mutta Bill Gillis ja John Taylor olivat Korihaiden Frank Sillmonia ja Ondray Wagneria fyysisempiä. Kouvot nappasi kotiedun takaisin 82-84 voitolla ja kiirrastorstaina Kouvolassa oli puolestaan vuorossa huikea jännitysnäytelmä. Korihaiden monisataapäisen faniryhmän harmiksi Kouvot vei ottelun jatkoajan päätteeksi nimiinsä. Toisena pääsiäispäivänä Kouvojen marssia mestaruuteen Pohitullissa ei estänyt enää mikään. Tuloksena Korihaille oli kuitenkin hopeiset mitalit konkurssin ja edelliskevään putoamiskarsintojen jälkeen.

Finaalivuosien välissä UU nappasi pronssiset mitalit vielä vuonna 1992 ja cupin finaalissa joulukuussa 1995 "muuan" 17-vuotias Jukka Matinen heitti Pantterit mestaruuteen vapaaheittoviivalta pelikellon näyttäessä nollaa.

Euroopan mestareiden cupissa arpa heitti lokakuussa 1990 vastaan Euroopan ykkösjoukkueen, kreikkalaisen Aris Salonikin. Nikos Gallisin, Panagiotis Yannakisin, Goran Sobinin, Brad Sellersin ja monen muun oman aikansa suurpelaajan tähdittämä Aris näytti mallia koripallon peluusta sekä Uudessakaupungissa että Thessalonikissa. Ottelun suurimmaksi muistoksi jäikin Nikos Gallisin jakamat nimikirjoitukset, runsaslukuinen, äänekäs ja röökiä estoitta polttanut Ariksen faniryhmä. Viimeisen kerran Korihait esiintyi Euroopan cupissa vuonna 1997, jolloin Södertälje Kings pudotti uusikaupunkilaiset Korac cupin avauskierroksella jatkosta.

2000-LUKU: Menestyksen metäsästystä

Uusi vuosituhat käynnistyi Korihaiden osalta mollivoittoisesti. Heikki Walan lähdettyä Bosniaan oli seura käymistilassa eikä sitä helpottanut yhtään ensimmäisen kauden epäonni niukkojen tappioiden myötä. Joukkue ajautui liigakarsintaan, josta se pulahti korisuhteella divariin Lappeenrannan NMKY:n ja Säynätsalon Riennon noustessa liigaan. ToPon konkurssin myötä Korihait sai kuitenkin paikan liigassa ja toinen kausi jälkeen Heikki Walan toi viidennen sijan.

Seuraavan kauden päätteeksi Korihait kuitenkin putosi kuitenkin 1. divisioonaan. Vierailu divarissa jäi kuitenkin ranskalaiseksi ja takaisin liigaan Korihait palasi keväällä 2003. Viime vuosien aikana Korihait on jälleen vakiinnuttanut paikkaansa pudotuspeleissä ja onpa ilmassa jälleen pientä mitalin makuista odotusta ja tavoitetta.

Vuoden 2000 helmikuussa seura järjesti junioreiden hyväntekeväisyysottelun, jossa kohtasivat vuoden 1990 mestarit ja kauden 99/00 liigajoukkue. Ottelu keräsi Pohitulliin 1.942 katsojaa ja tauon donkkikisassa voiton nappasi Jason Johnson donkattuaan Mika-Pitkärannan-Harri Jokisen-Vesa Vuorisen muodostaman pyramidin yli.

Wala sai oppia suoraan liitosta

Yksi merkittävä asia Uudenkaupungin koripallon nousulla oli liiton vahva tuki. Jo vuonna 1974 Uudenkaupungin Urheilijat sai järjestettäväkseen juuri valmistuneeseen Kalannin Urheilutaloon alle 21-vuotiaiden miesten Suomi-Ruotsi -maaottelun. Ottelu oli heti menestys ja Urheilutalo pullisteli ihmisiä. 1970-luvun lopulla Wala nousi aina jopa maajoukkueen johtajaksi saakka ja 1980-luvun alkuvuosina seuran päävalmentaja Paavo Koskivaara toimi miesten maajoukkueen apuvalmentajana.

"Liitto oli alusta alkaen kiinnostunut suunnitelmistamme. He näkivät sen potentiaalin, mikä täällä oli olemassa paikallisen yritysmaalman muodossa", muistelee Heikki Wala.

"Sain jatkuvasti liiton kautta tietoa sopivista pelaajista ja toimiessani maajoukkueen johtajana pääsin lähelle huippukoripalloa ja -koripalloilijoita", kiittelee Wala.

Myöhempinä vuosina Uudenkaupungin Urheilijat järjesti Uudessakaupungissa sekä Suomi-Kuuba että Suomi-Puola miesten maaottelut. Vuonna 1981 UU isännöi B-tyttöjen EM-kisoja yhdessä FoKoPon kanssa.

Katsomokulttuuri omaa luokkaansa, joskus kiehunut myös yli äyräiden

UU aloitti pelaamisen Kalannin Urheilutalolla, jossa se pelasi ottelunsa aina tammikuuhun 1981 saakka. Ensimmäisessä ottelussa Kaarinan Uraa vastaan vuonna 1974 paikalla oli 57 katsojaa ja parhaimmillaan koripallo-ottelut vetivät Kalannin Urheilutalolle jopa tuhat katsojaa.

Pohitullin palloiluhalli vihittiin käyttöön 18.1.1981 ja sen jälkeen Korihaiden edustusmiehistön ottelut ovat vetäneet paikalle joka kerta yli 600 katsojaa. Suurimmillaan yleisöä on ollut vuosien 1990 ja 1995 finaaleissa, virallisesti 2.200 ja epävirallisesti 2.500.

Pohitullin yleisöä on vuosikaudet kehuttu omiaan kannustavaksi, joka ei vastustajaa turhaan rienaa asiattomilla huudoilla. Tunnustusta ovat jakaneet niin omat kuin vieraatkin pelaajat mediaa unohtamatta. Pohitullin katsomon äänekkyydestä on pitänyt huolen peltinen katsomorakennelma, jonka potkiminen sekä rummuttaminen saa aikaiseksi jo pienelläkin yleisömäärällä infernaalisen metelin.

Pohitullin katsomossa on vuosien saatossa tapahtunut myös muutamia pahoja ylilyöntejä. Pahin välikohtaus tapahtui marraskuun 28. päivänä 1982. UU oli häviämässä Panttereille SM-sarjan ottelua, kun erotuomarit poistivat Paavo Koskivaaran ulos salista. Tapaus sai fanaattisen yleisön raivon valtaan ja kun ottelu päättyi Pantterien 82-95 voittoon, ryntäsi yleisö välittömästi kentälle.

Jo ottelun aikana kentälle singahdellut kotiyleisö kävi surutta erotuomareiden Timo Niemen ja Veikko Mäkisen päälle. Järjestyksenvalvojat saivat vaivoin kaksikon pukusuojaan usean sadan katsojan raivotessa ympärillä. Lopulta kaksikko ei uskaltanut poistua Pohitullista muuten kuin poliisisaattueessa. Virkavalta saattoikin tuomarit Laitilan toiselle puolelle ennen kuin viimeisetkin takaa-ajajat olivat rauhoittuneet ja kääntyneet kotikulmille.

1980-luvun lopun ja 1990-luvun alkuvuosina Pohitullin yleisö kävi kiihkeää sotaa kotkalaisten kanssa. Olikin enemmän sääntö kuin poikkeus se, että UU:n peleissä oli paikalla poliisipartio, joka pääsääntöisesti keräsi muutaman uneliaan ja turhautuneen kotkalaiskannattajan pahnojen pohjille nukkumaan pahinta uhoaan pois.

Historian mustat vaatteet

Uudenkaupungin koripallohistorian synkimpinä hetkinä voidaan pitää edustusjoukkueen jäsenten äkillisiä poismenoja. Joulukuun 21. päivänä 1990 koko koripalloileva Suomi pysähtyi maajoukkuemies Kari Kulosen kuoltua Laivanrakentajantiellä liikenneonnettomuudessa. "Kanni" ei ehtinyt pelaamaan akillesjänteen katkeamisen vuoksi yhtään virallista ottelua UU:ssa, mutta oli syksyn aikana noussut kannattajien suosioon välittömällä olemuksellaan ja innostuneella kannustuksellaan vaihtopenkillä.

Lähes yhtä synkkä hetki koettiin joulukuun 19. päivänä 1998, kun lahjakas Edgar Kerdo menehtyi niin ikään liikenneonnettomuudessa Vehmaalla. Nuorukainen oli vasta muuttanut äitinsä kanssa Virosta Suomeen ja harjoitteli edustusjoukkueen mukana tarkoituksenaan nousta seuraavana kautena joukkueeseen. Valitettavasti jäinen Y-tie oli varannut nuorukaisen elämän itselleen.

Taloudellinen menehtyminen tuli keväällä 1994, kun Uudenkaupungin Urheilijat ry. ajautui konkurssiin. Tuhkasta nousi uusi ja uljas seura nimellä Korihait, mutta tähän tarinaan palaamme joskus toiste.

Tom Westerholm