Uusikaupunki – tuo bussimatkojen luvattu maa. Logistisesti kaupunki on perustettu todelliseen sudenkuoppaan, josta kaikkialle on pitkä ja henkisesti todella raskas matka. Lähin ”paikallisvastustaja” löytyy Salosta, jonne sinnekin saa pendelöidä kaksi tuntia suuntaansa vain todetakseen, että Salohallin raudat ovat kovemmat kuin orimattilalaisen maajussin pääkoppa.
Tätä piinaavaa tuskaa helpottamaan jokainen on keksinyt omanlaisen ajanviettotapansa bussimatkoille, jotka kestävät parhaimmillaan kahdeksankin tuntia yhteen suuntaan. Tämän kauden pelaajista nostan parhaana esimerkkinä parrasvaloihin Sami Ikävalkon, joka elää lähes täydellisessä symbioosissa puhelimensa kanssa. Aina tilaisuuden haistaessaan mies hakeutuu huoltoasemien pistorasioiden viereen laturi kädessä ja lataa kännykkänsä täyteen tätä elämän eliksiiriä.
Bussin istuinpaikkavalinnoissa vallitsee tietty hierarkkinen järjestys, joka on yhtä tarkka kuin antiikin Kreikan uhrimenot. Joukkueen arvovaltainen kapteeni on nokkimisjärjestyksessä ensimmäinen ja pahnanpohjimmainen tyytyy siihen, mitä on jäljellä. Aikoinaan Jussi Kumpulainen melkeinpä pystytti bussin takapenkille puutarha-aidan, joka käytännössä rajasi hänen reviirinsä kulkuvälineen sisällä. Takapenkillä Jussi rojahti mukavaan rötväys-asentoon ja alkoi selata päivän uutisaiheita sanomalehdestä.
Kumpulaisen harrastama sanomalehtien luku onkin väistynyt ajanviettotapana oman sukupolveni aikana. Nykyisin kuuntelemme musiikkia, selaamme nettiä ja katselemme elokuvia bussimatkoilla. Mikäli elokuvavalinnoista vastaa managerimme Mikko Frimodig, katsomme toimintaleffaa, jonka aikana lasketaan lihoiksi lahdatut ihmiset. Mikäli valinnan tekee huoltajamme Juuso Hyytiä, on luvassa kymmentuntinen Uuno Turhapuro –maraton. Nämäkin ovat kuitenkin parempia vaihtoehtoja edellisen toiminnanjohtajan ja huoltajan K18-leffoille.
Itse hyppään bussin kyytiin usein Turusta koulupäivän päätteeksi, joten vaikutusmahdollisuuteni bussin istuinpaikkavalintoihin lähentelevät olematonta. Tämä aiheuttaakin henkisesti raskaita vaaratilanteita, mikäli käytössä on pieni ja ahdas bussi. Esimerkiksi ennen kauden alkua pelasimme harjoitusottelun Salossa, jonne seura oli varannut pienen bussin. Noustuani Turussa ajoneuvoon skannasin vapaat paikat ja huomasin, että ainoa vapaa paikka oli kapteenimme Mikko Jalosen vieressä, jonka suupielille levisi välittömästi metrin leveä hymy. Kylmänhikisenä taistelin tieni ikkunapaikalle Jalosen viereen ja tiesin, ettei pakoreittiä ollut. Onnekseni piina oli kuitenkin ohi tunnin tauottoman leuan aukomisen ja yleisen häirinnän jälkeen.
Uusi kausi lähti lokakuun alussa käyntiin ja tuhansia kilometrejä tulee taas istuttua bussimme kangaspäällysteisillä penkeillä. Asiat voisivat olla vielä huonomminkin, mikäli pelaisimme Joensuussa. Loppujen lopuksi rakkaaseen päiväkirjaan lasketut ajokilometrit eivät juurikaan haittaa, mikäli ihminen pääsee toteuttamaan itseään koripallon kautta. Voitetun ottelun jälkeen bussissa istutut kilometrit unohtuvat helposti, mutta huhtikuun lopussa vierasmatkalla aterioitu ABC-ateria numero 87 alkaa maistua hiljalleen puulta.
