Jalmarin värikynä: Kuinka tulla koripalloilijaksi, osa 3; Juniorin rooli

20.02.2014

Kuinka tulla koripalloilijaksi osa III – Juniorin rooli

Hollywoodin elokuvissa urheilujoukkueen kuopus on se pelaaja, jolla on kaksi kokoa liian iso baseball-räpylä ja lippis valuu silmille. Kuopus kantaa vanhan pelaajan pelikassin pukukoppiin ja pesee tämän genitaalialuetta suojaavan alasuojan omalla hammasharjallaan. Juniorin rooliin kuuluu myös tuoda vanhalle kehäraakille varusteet pelikentälle; aivan kuten Kenny Powers sen meille opetti. Millainen on oikeasti tämän pelikenttien sylkykupin todellinen rooli koripallojoukkueessa?

Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen valtaosan urastani uskollisesti sijoittunut joukkueen nuorimman pelaajan kilpailussa vähintään palkintosijoille. Tälläkin kaudella olen muutamaa vierasottelua lukuun ottamatta ollut se pelaaja, jolla on ollut vähiten kynttilöitä synttärikakussa. Kun nämä kaiken maailman herbertit ovat sivurajalla puhallelleet pipejään, on minut aateloitu joukkueen kuopukseksi.

Pelimatkoilla juniori istutetaan sille penkille, jossa ajatus nukkumisesta on täysin invalidi. Sama kastijärjestelmä pätee myös vierasotteluissa, kun astutaan pukuhuoneeseen. Vanhan kehäraakin on pakko istua juuri siinä kulmapaikassa, sillä onhan hän ”istunut samassa kulmapaikassa jo vuodesta 2001 lähtien”. Silloin kun nämä lonniecooperit ja marcusgrantit pelasivat, ja joukkueen kuopus käytti vielä maitopohjaista äidinmaitokorviketta.

Kokonaisuudessaan pelimatkat ovat henkisesti raskaimpia kokemuksia juniorille. Kun saavutaan pelipaikalle, tulee bussista raahata oman elopainon verran tarvikkeita pukuhuoneeseen ja takaisin. Tehtävä kuulostaa helpolta, mutta todellisuudessa olo on kuin šerpalla, joka tuijottaa pienillä silmillään ylös kohti vuorenhuippua. Valittaminen ei auta, sillä eiväthän ne happipullot sekä muonavarat itsestään nouse vuorenrinnettä ylös.

Nykykapteenimme on pitänyt elossa ”hienoa” perinnettä, joka juniorilla on aina vieraspelimatkoilla. Ahmittuaan vatsansa täyteen kapteenillamme on tapana pyytää joukkueen nuorinta pelaajaa tuomaan itselleen kahvikupin. Hitaana syöjänä olen argumentoinut toimenpidettä vastaan, sillä eihän ruokailua voi keskeyttääkään. Edelliskerralla kuitenkin suostuin hakemaan miehelle tätä mustaa kultaa, jota kaupungin virkamies kuluttaa vähintään viisi isoa kuppia työpäivässä. Kumpulaisen ripustettua airjordaninsa naulaan on kahvinhaku onneksi eksponentaalisesti vähentynyt. Muistan kuitenkin edelleen molempien pelaajien kahvireseptin, jonka pohjalle minun tuli valmistaa heidän juomansa huoltoasemien automaateista.

Vertailua juniorin asemalle voi suorittaa kahden edustamani seuran välillä, ja Lahdessa juniorin asema oli jopa haastavampi. En halua kaikkia juniorin työtoimenpiteitä tähän kirjoittaa, sillä ne tultaisiin satavarmasti lanseeraamaan myös Korihaissa. Ja todennäköisesti pilkka osuisi omaan nilkkaani, sillä omat juniorit eivät ole kovin innokkaasti olleet pelimatkoilla läsnä. Ainakin herrat Ikävalko sekä Jalonen hieroisivat käsiään yhteen ja heittäisivät hai-fivea keskenään.