Luin viime viikolla henkisesti erittäin rankan työpäivän päätteeksi Uudenkaupungin Sanomia, jossa kerrottiin, että monivuotinen Korihait -peluri ja Jokioisten suurin vääräleuka jatkoi uraansa vielä yhdellä kaudella. Samassa jutussa kerrottiin, että joukkueen pelaajat ovat harjoitelleet ahkerasti omatoimisesti koko kesän ajan. Itselleni on edelleen täysin sumun peitossa, paljonko on ahkera harjoittelu ja mitä sillä tarkoitetaan. Onko keskiketterän vetäminen huuleen jokilaivoilla ahkeraa harjoittelua? Kivaa se ainakin on.

Viime kausi oli siinä mielessä poikkeava, että joukkueharjoitukset eivät aina pistäneet suupieliä ylöspäin, vaan aika monesti motivaatiota piti kaivaa todella syvältä – etenkin loppukaudella. Kauden loputtua ruumiin valtasi helpottunut euforia, josta jaksoi nauttia muutaman päivän. Itselleni on kuitenkin vaikeaa pysyä paikoillaan ja olinkin parin päivän jälkeen ottamassa Latimerin kanssa jumperia Pohitullin koreihin. Sen sijaan esimerkiksi Nilkka Malisen euforia kesti pari kuukautta, jonka aikana mies ehti kiertää puolet Euroopasta ja palautella kroppaansa, jonka moni olisi jo siirtänyt Koripallomuseoon. Myös jokioislaisen vääräleuan euforia kesti pari kuukautta, jonka jälkeen mies alkoi pommittaa minua viesteillään, joissa hän uteli pick-up –pelejä Pohitullissa. Olin lähes poikkeuksetta voittavassa joukkueessa.

Mitäs kaikkea tämä omatoiminen harjoittelu sitten sisältää? Itse olen viimeiset viisi kesää pyrkinyt harjoittelemaan vähintään kerran päivässä (ja kyllä, myös lauantai sekä sunnuntai lasketaan mukaan). Tähän päälle vielä tietysti punttisalilla vietetty aika, mikä ei välttämättä näy kropassani. Palloilusalissa on useimmin tullut treenattua yksin, mutta tänä kesänä paikkakunnalle ”kotiutunut” Nilkka Malinen on tullut monta kertaa mukaan palauttamaan ohiheittojani. Viime kesänä olimme jokioislaisen vääräleuan kanssa moneen otteeseen pelaamassa kahdestaan ja mies levittää vielä tänäkin päivänä disinformaatiota pelien lopputuloksista.

Pallottelun lisäksi aikaa on tullut vietettyä jonkin verran myös urheilukentällä ja nuoruudessa on tullut harrastettua lajeja yleisurheilusta jalkapalloon. Nykyisin ovat jäljellä enää koripallo ja suunsoitto, mutta uskoisin laajan lajitaustan auttaneen minua koripallossa. Tosin ilman suunsoiton taitoa sekä jääräpäisyyttä olisin saattanut sisäistää yleisurheiluvalmentajan opit korkeushypystä ja kolmiloikasta paremmin. Toisaalta suunsoiton loppumaton harjoittelu on tuonut minulle selvän voiton pukuhuoneen sisällä.

En tiedä mikä treenaamisessa jaksaa vuosi vuoden jälkeen yhä viehättää. Juniorina tulimme tuntia ennen harjoitusten alkua saliin heittelemään, mitä silloinen vahtimestari ei katsonut hyvällä. Aina salin oven avattua ja vahtimestarin astuessa sisään, nappasimme pallot kainaloon ja ravasimme salista pukuhuoneisiin piiloon. Tilanteen rauhoitettua tulimme takaisin saliin, sillä tiesimme, ettei vahtimestari olisi puoli neljän jälkeen enää paikalla. Vahtimestarin kuitenkin saatua meidät kiinni verekseltään en viitsinyt harjoittaa suunsoiton jaloa taitoa.